perjantai 2. marraskuuta 2012

Kelokello

Tämä kello on isäni viimeinen joululahja meille, hänen viimeisenä joulunaa, kun kunto ei enää ihan paras ollut, mutta viitteitä siitä, että se viimeinen olisi, ei todellakaan ollut olemassa. Muistan kuinka käytiin pajalla, jossa tämä kello oli, ihastuttiin tähän heti. Tekijä ei halunnut myydä, sanoi, että niin harvoin tällaisiin puihin törmää, ettei halua tästä luopua. Jouluaattona yllätys oli sitäkin suurempi siis, kun tämän paketista kaivoin. Millähän lie oli isä saanut suostuteltua kellon valmistajan luopumaan, en tiedä siitä, mutta minulle tämä on hyvin rakas ja tärkeä muisto isätäni, tämä kuvastaa hyvin meitä kahta yhdistänyttä rakkautta kaikkeen käsintehtyyn ja vanhaan.

2 kommenttia:

  1. Ihana muisto isältäsi! Surullista että olet jo menettänyt hänet. Minäkin koitan säästää kaikkia mahdollisia muistoja vanhemmistani, sillä eräänä päivänä heitä ei enää ole...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein kaipaan isää, onneksi äiti on vielä melko hyvissä voimissa ja saatamme tavata muutaman kerran vuodessa välimatkasta huolimatta.

      Poista